Hyppy Oravanpyörästä

Olipas taas aivan käsittämätöntä sontaa reissulla. En mene enää jalallani järjestetylle matkalle jos matkatoimisto on thaimaalainen. Kuten meitä enemmän seuranneet tietävät, kävi aikamme vähiin kun viisumin loppupääty alkoi vilahtelemaan kalenterissa. Oli siis aika hankkia uusi viisumi.

Homma tarkoittaa käytännössä rajan ylitystä johonkin toiseen valtioon ja siellä uuden viisumin anomista Thaimaan suurlähetystöstä. Aikaa moiseen menee helposti 2 täyttä arkipäivää + matkat. Meillä kuitenkin aikarajoitteena on myös paluu Hua Hiniin 10. päivä mennessä.

Viisaina miehinä ajattelimme että nopein tapa viisumien uusimiseen olisi järjestetty viisumimatka Malesiaan. Matkatoimiston henkilökunnan pitkällisen kuulustelun jälkeen homma näytti seuraavalta: Meidät haetaan minibussilla hotellilta, istumme kyseisen bussin kyydissä koko matkan Malesiaan jossa joku sovittu henkilö hoitaa koko viisumirumban meidän puolestamme. Me nukumme yömme hotellissa ja suuntaamme takaisin Koh Samuille seuraavana päivänä. Lähtö olisi maanantai aamuna klo 04:30 ja paluu keskiviikkona klo 19. Kaikki hoidetaan puolestamme ja matkatoimiston henkilökunta pitää huolen että homma sujuu. Hintaa tällä lystillä on 5500 bahtia per nenä sisältäen aivan kaiken paitsi omat ruokailut ja juomat. Kaikki näytti hyvälle ja kultaiset reunukset koristivat muuten niin kiireestä mustia pilviämme.

Totuus ei tietenkään ollut ihan ylläkuvatun mukainen. Meidät haki minibussi jossa ilmastointi olikin mennyt rikki, onneksi oli aamuyö. Minibussi kuitenkin jätti meidät lauttaterminaaliin ison valtion bussin viereen ja sohi menemään sinne. Mitään lippuja meillä ei moiseen ollut ja lopulta minibussin kuljettaja käväisi hakemassa meille liput sekä bussiin että lauttaan. Odottelimme sitten vajaan tunnin että tuo mörköbussi lähtisi liikkeelle, ja kun lähtö tuli meidät ohjattiin kävelemään sisään lauttaan bussin körötellessä autokannelle. Lauttamatkan jälkeen emme taaskaan päässeet bussiin sisälle vaan seurasimme lampaina muita matkustajia ja löysimme sitten bussimme lauttaterminaalin ulkopuolelta odottelemasta. Mitään matkatoimiston väkeä ei ollut mailla halmeilla.

Ajelimme matkamme pitkin päivää tuon bussin kyydissä päätyen Hat Yaihin jossa oli bussin päätepysäkki. Taaskaan paikalla ei ollut ketään joka kertoisi että mistä meidän matkamme jatkuu. Hetken etsittyämme ja torjuttuamme lukuisia yritteliäitä kyydin tarjoajia soitin matkatoimistoon ja kysyin että missäs meidän kyytimme on. Toimiston täti soittikin hetken kuluttua takaisin että odottakaa siellä, kyyti tulee ihan pian. Puolen tunnin kuluttua soitin uudestaan ja sain saman vastauksen, kuskilla on kuulemma meidän numeromme että eikun odottamaan vain. Vajaan tunnin päästä kuski pöllähti paikalle ja sanoi vain “I wait outside, I wait outside” ikäänkuin olisi ollut paikalla pitkäänkin. Auto seisoi keskellä liikennettä ja kipitimme mitä pikimmiten kyytiin. Kyydissä oli jo valmiiksi joukko ihmisiä, kuski keräsi kaikkien passit ja käväisi hakemassa Malesiaan tarvittavat maahantulopaperit joita sitten täytimme tärisevän bussin ahtailla penkeillä. Otsassa kasvoi jo melko suuri sukupuolielin kaiken säätämisen, odottelun ja epämukavan matkustamisen tuloksena. Ei ollut ihan privaatti minibussi kyseessä kuten alussa lupailtiin.

Poistuminen Thaimaasta sujui kuten odottaa saattaa. Meidät heitettiin autosta ulos ja viittoiltiin tiskeille. Saimme poistumisleimat passeihimme ja kipusimme auton kyytiin. Sitten muutama sata metriä eteenpäin ja sama homma Malesian maahantulotiskeillä. Tämän jälkeen koko kööri takaisin autoon ja kuvittelimme viimein suuntaavamme kohti hotellia. Eipäs kuitenkaan, ajoimme kyllä ensin Phe Naaniin, mutta siellä kuljettaja kiertää tiputtamassa joka ikisen muun matkustajan koteihinsa / haluamiinsa paikkoihin johon menee vajaat pari tuntia. Pääsemme viimein jonnekin nettikahvilaan / toimistoon jossa intialainen heppu pyytää passit ja antaa pari paperia täytettäväksi viisumien hakemista varten. Koska minulla oli vain yksi valokuva mukana meni sen kopiointiin 100 bahtia. Lisäksi jouduimme maksamaan 500 bahtia per nuppi “palvelumaksua” joka ei kaikkien selvitysten mukaan sitten kuulunutkaan matkan hintaan. Noh, kaikki hoidettu, pääsemme lopulta hotelliimme joskus yhdeksän aikaan illalla. Hotellimme oli ehkä paras asia koko reissussa, oli positiivinen yllätys päästä sisään siistiin ja hyväkuntoiseen hotelliin jossa puhuttiin englantia ja palvelu pelasi.

Penangissa vietimme seuraavan päivän klo 16 asti, pääsimme kokeilemaan läheistä Intialaista ravintolaa jonka makumaailma oli upea. Plussaa intialaisille ruoasta, piiiiitkä miinus ärsyttävästä tavasta huutaa puhelimeen ja nauraa kovaan ääneen muiden kanssamatkustajien riesana.

Ja kello iski tauluun 16. oli aika lähteä takaisin. Pysähdyimme viisumitoimistoon saamaan takaisin passimme. Juhanin passissa komeili yhden maahantulon viisumi, minun passissani ei mitään! Intialainen herra kertoi että juuri Penangissa ei voi saada toista turistiviisumia edellisen perään. Hän toki kertoi asian vasta nyt kun olin edellisenä päivänä maksanut vaaditut 500 bahtia ja kyseinen rajoitus on varmasti ollut tiedossa jo aiemmin. Aikaa selvittelyyn ei ollut sillä minibussi muine matkustajineen odotti pihalla, hienoa. Ei kun kyytiin ja kohti Hat Yaita. Nyt siis passissa on minulla 15 päivän leima, Juhanilla 60 päivää ja mahdollisuus 30 päivän lisäykseen.

Nyt tein valituslaulun matkatoimistolle joka suostui hyvittämään 1500 bahtia takaisin hinnasta. Oikein, edes jotain pientä hyvitystä 3 päivän tuhlaamisesta.

Huh mikä läjä tekstiä, sorry mutta tämän tiivistäminen ei onnistu muutamalla rivillä.
..eikus, onnistuu se. Ihan perseestä koko homma

Nappaa uudet jutut suoraan sähköpostiisi: Tämä artikkeli on arkistoitu aihepiireillä Malaysia, Necessary evil, Thailand, Visa runs.

Kirjoittanut Lauri